Aisankannattajan laulu

(vapaa suomennus Richard Dehmelin runosta Verklärte Nacht)

Metsässä, autiossa ja kolkossa, käy kaksi ihmistä;
luovat he katseensa kuuhun joka on heidän seuranaan;
se vaeltaa tammipuiden yli;
ei pilveäkään taivaalla mutta oksat synkeät jakavat sen osiin.
Yössä kiirii naisen ääni, joka sanoo:

Kannan lasta, joka ei ole sinun.
Rinnallasi synnissä kuljen;
pahasti itseni olen liannut;
en enää ma uskonut onneen.
Silti halusin uskoa että elämällä olisi tarkoitus;
se olisi äidin onni ja taakka;
olin kyllin julkea
antautuakseni toisen syleilyyn
joka sai minut värisemään.
Siunasinkin itseäni moisesta julkeudesta.
Elämä sai kuitenkin hyvityksensä;
tapasinhan sinut.

Raskaat ovat naisen askeleet;
hän katsahtaa taivaalle;
kuu on yhäti siellä;
sen valoon hukkuu katsantonsa raskas.

Hän kuulee miehen äänen, joka sanoo:
Älköön lapsi jota kannat
olkoon sinulle taakka
Katso kuinka kirkkaasti linnunrata loistaa!
Se kietoo valoonsa kaiken.
Kellumme hyisessä meressä, sinä ja minä;
Silti ruumiinlämpösi tavoittaa sinut ja minun sinut;
lämpömme kirkastaa lapsen, jota kannat
toiselle miehelle;
se on oleva minun!
Olet tuonut valon elämääni
olet tehnyt minustakin lapsen.

Mies kietoo kätensä naisen lanteille
heidän henkensä ilma suutelee heitä yössä kun he
käyvät kohti kirkastettua yötä;
taivas vain kattona.

Michael Perukangas 31.5.1998